Eilisen teatteri-illan jäljiltä aamu meni sen verran
pitkäksi, että turvauduimme luvattomaan meininkiin. Ystävälläni oli mukana
pienoinen vedenkeitin, jolla huoneessa valmistimme teeveden, joka parin keksin
kanssa korvasi aamupalan, jolta häpeällisesti olimme myöhästyneet.Huoneen seinällä on tosin selvä kielto moista
vastaan, mutta me emme jättäneet todisteita.
Hotellin lähellä on ravintola Deja-Vu, jossa sitten söimme
herkullisen aterian.Ruokalajin valinta
kävi taas vilkaisemalla naapuripöytään, jossa syötiin pihvi, muusi ja
vihannekset, ja meidän pihvimme olivat todella mureat ja kastike maukasta.
Tämäkin paikka on aina täpötäynnä ja pöydän vapautumista joutuu usein
odottamaan. Ja ne nuoret ketterät tarjoilijat, ai ai.
Huolimatta siitä, että tiedossa on pitkä autossa istuminen
kotiin, on välttämättä kahvin kanssa otettava houkuttelevan näköinen leivos.
Vielä ehditään vihannestorille ja varsinaiselle
”narinkalle”. Tien varressa on taksari, kiipeän kyytiin ja sanon: na rinke”
Kuski vain tuijottaa ja alkaa viuhtoa käsillään, suunnilleen, että ei kuule
kannata sinun torille taksilla ajaa, kaksi korttelia on vain matkaa, ei ole
kaukana. Ne nada, rinok ne daleko...
Uskotaan, kävellään torille, Leniniä aseman suuntaan.
Liikennevalot tässä risteyksessä kertovat jalankulkijalle montako sekuntia on
jäljellä ylitysaikaa, fiksu idea. Vastapäisellä kulmalla on uusi teebaari,
jonka herkkuja olen maistanut, voin suositella. Mutta nyt ei ehditä sinne.
Tällä kulmalla istuvat jo mummot, laatikoiden päälle on järjestetty juureksia,
kukkia, marjoja, hapankaalipurkkeja, eräs on tuonut suloisia kissanpoikiakin
kaupunkilaisten tarpeiksi. Tori käsittää monta myymälää sisältävän kaupan,
vähän niin kuin kauppahalli meillä, ja korttelipihalla ulkotori kojuineen.
Hallista on ostettava autoon kurkkuja hapankaalia, ja ahmittavan hyviä sieniä.
Ystäväni ei kyllä salli minun edes kertaakaan avata herkkupussejani. Olisi
muuten kannattanut ostaa täältä taloustavarakauppiaalta astioita ostoksia
varten.
Ja nyt kiireesti hotellille, toiset jo raahaavat laukkujaan
autolle, jonka kuljettajakin on paikalla. Laukut huoneesta, avaimen luovutus ja
kyytiin. Kotimatka alkaa.
Ja nyt ajetaankin takaisin suorinta tietä, ja lähdetään
Prääsän suuntaan ja uutta tietä. Syksyllä tietyöt olivat siinä vaiheessa, että
jäljellä Pitkärantaan menomatkalla on enää n. 20 km vanhaa, rosoista ja
kapeata tietä.
Kyllä tätä uutta tietä kelpaa lasketella, maisemat ovat
tosin metsäisempiä, moni kylä jää kauemmaksi tiestä.
Perinteeseen kuuluu poiketa Koirinojassa Murheen Ristille.
Se on vaikuttava muistomerkki, ja harvinaiseksi sen tekee se, että on muistettu
äitejä, jotka ovat omalla tavallaan aina ja kaikkialla sodan uhreja.
Teksti, joka on lähellä sijaitsevaan kiveen kiinnitetty,
kuuluu näin:
Murheen Risti
1939–1940, Venäjä ja Suomi, kaksi sisarusta. Suomi ja
Venäjä, kaksi äitiä.
Nyt he muodostavat tämän Murheen Ristin.
Itsestään. Heidän päänsä ovat sulautuneet yhdeksi ja kätensä
liittyneet yhteen.
Toivossa. Että rakkaus voittaa. Se riippuu meistä.
Jokaisesta.
Matka sujuu hyvin, porukka on uupunutta mutta vaikuttavat
tyytyväisiltä. Virkistystä tuo monipäinen lehmäkarja paimenineen, kulkivat tien
leveydeltä ja siinä kun taiten mentiin, selvisi kumpikin osapuoli kunnioilla
eteenpäin.
Sellainen oli se reissu. Nukkemuseo jäi toiseen kertaan,
samoin muut museot ja Ääniselläkään en ole purjehtinut. Vielä on tutkittavaa
paljonkin, se hyvä.
Jälkeenpäin olen miettinyt usein, että miltähän se Karjalan
hiljaisten kylien asukkaista tuntuu, katsella meitä kukkahattutätejä
linja-autoissamme, matkatunnelmissa olevia herroja tienvarren pysähdyksissä.
Osoittelemme mökkejä, otamme valokuvia. Ovatko kansat kohdanneet? Kukin jatkaa
omaa elämäänsä.