Ihmettelen vieläkin, miten tulin lähteneeksi Petroskoihin
silloin ensimmäistä kertaa. Mielikuvani kaupungista eivät olleet kovin
houkuttelevat; harmaata teollisuusaluetta, ikäviä kortteleita, en tiedä mistä
olin saanut tämmöisiä käsityksiä. Mutta niin vain istuin bussiin, vaikka
tiedossa oli pitkiä vetoja, matka kiertäisi Aunuksen kautta.
Sortavalaan johtavalta tieltä sitten käännyttiinkin
risteyksestä vasempaan, ja edes sielläpäinkään en ollut ennen käynyt. Vanha,
kaunis Jääskeläisen huvila seisoo tien varrella, ja siitä alkaa matkan
ensimmäinen kiinnostava osuus, ihana, pitkä Kirjavalahti, jota tie kiertää
kapealla reunakaistaleella, retkeilevä jyrkän kallion ja rannan välissä.
Opas kertoi, että Sortavalassa sanotaan, että ”joka
Kirjavalahden kiertää, sille kylmä kaali maistuu”, varmaan ajatellen
jalkamiehiä ja kylmää kaalisoppaa.
Pitkärannan jälkeen poikettiin pikku huoltamolle kahville,
ja minä tupakalle hiukan sivumpaan. Kahvilasta juoksi täti huutaen ja huitoen,
näköjään minulle. Olin mennyt polttoainesäiliöiden äärelle kessuttelemaan.
Varsinainen tupakointipaikkakin sitten löytyi baarin vierestä.
Kuljettaja piti
sopivasti 2 tunnin välein taukoja. Komein pysähdyspaikka oli Rajakontu.
Ihmettelin kyllä että miksi tähän bussipysäkille jäätiin, jokunen mökki vain
siinä tienvarressa kunnes ymmärsin. Se, mikä alavan pellon ja metsän takana
siinsi, oli itse laaja Laatokanmeri. Kun aurinko osui kimalteleville laineille,
oli näköpiirissä vain vettä, joku purje keinui veden päällä.
Tämmöistä paikkaa ei Suomessa voisi asuttaa pari
mökineläjää; aita porttineen, kaivopumppu ja harmaa tupanen siinä tämän
huikaisevan maiseman äärellä. On se niin käsittämätöntä.
(Vaikka kyllähän joku sanoi, että aluksi havaijilaisetkin
ihmettelivät kovasti, että miksi tänne tuota väkeä tuppaa, eihän täällä ole
muuta kuin tätä hiekkaa ja noita palmuja.)
Matka jatkui ohi Salmin, ohi Vitelen, jossa mökit
nuukottivat joen rannalla, joen silta näkyy särkyneen. Jatkettiin läpi Aunuksen
kaupungin. Emme pysähtyneet täällä, joten mahdollinen aunuksenkarjalainen kieli
jäi kuulematta. Lisätäänpä paikka tavoiteluetteloon mennessä Syväriläisen
luostarille joku kerta. Tämä kielen kuulemisen kiinnostus on meillä suomalaisilla
vielä ylimääräinen lisä näillä retkillä, kulkeehan täällä myös paljon
venäläisiä ja muidenkin maiden turisteja Karjalaa tutkimassa.
Nyt sitten päästiin huristelemaan leveää Pietari-Petroskoi
tietä, ja kyllä autolle tie kelpasi, yhdellä vedolla perille Petroskoihin.
Majapaikkana oli hotelli Pohjola, eli Severnaja. Suoraan
Petroskoin sydämessä, ehdottomasti sijainniltaan ykkönen. Ja entäpä historia!
Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat seinät... Jotka muuten on todella
paksut, ei naapurihuoneesta kuulu inaustakaan. Täällä ovat majoittuneet
lukemattomat muinaisen puolueen napamiehet, ulkomaiset vieraat, sotaherrat
narrineen. Ties mitä on puhuttu ja tapahtunut paksujen seinien takana. Ja nyt,
aikojen käännyttyä päälaelleen, minäkin täällä. Nöyränä kiskon laukkujani
kolmanteen kerrokseen (ei hissiä). Sillä ne ajat, kun liehittelijät, musikat ja
palvelijat kantoivat laukut ja niiden omistajatkin tarvittaessa perille, ovat
armotta mennyttä.
Majoittumisen jälkeen on lievästi sanottuna nälkä, ja mitäs
muuta kuin syömään. Heti vastapäätä on ravintola Karelian Gornitsa, kellarissa niin
kuin näyttää, sinne vaan, kai sieltä jotain kaalisoppaa saa.
Hohhoh, mummi rukka. Komeat oli tilat, karjalaisaiheista
somistusta, kiveä, puuta. Tarjoilijat kansanpuvuissa, suomeksi palvellaan.
Koska on nälkä ja matkakassa vielä alkamatta, tilataan illallinen. Alkupalat,
liemi, pääruoka, salaatit, normaalit ruokajuomat. Hela hoito. Tilatessa, näes,
sanelee nälkä. Ruoka oli todella hyvää, ja ruokailun aikana kävi meille karjalaisnoitakin
povaamassa. Voe, onneksi sentään jälkiruuaksi oli valittu vain kahvi ja
konjakki. Töin ja vaivoin vongerrettiin mahamme kadun yli hotelliin. Taisin
nukahtaa ennen kuin pää osui tyynyyn.