Kiinnostus Lahdenpohjaa kohtaan heräsi jostakin television Karjala-ohjelmasta
joku vuosi sitten. Koska Sortavalasta ei ole pitkäkään matka Lahdenpohjaan (n. 40 km), oli helppo päätös
käydä tsekkaamassa sekin siitä pois, tunnin ajomatka.
Majoituttiin siis matkaa varten Piipun Pihaan, jossa pahin
ruuhka syksyllä oli jo ohi.
Ravintola ja aulan baari
ovat kauniit, huoneet vielä vaatisivat remonttia mielestäni.
Näkymät olivat teollisuusalueen puolelle, mutta ranta-alue
on hotellin ulkopuolella hoidettu ja kaunis, vieressä Riekkalansaari
mökkeineen.
Aamulla matkaan. Tie on niitä suomenaikuisia, mutkainen,
mäkinen, ja muutama aika vaarallisen näköinen kallioleikkaus. Asfalttipäällyste
on mukiinmenevä. Jonkin verran vaaralliseksi matkan tekevät paikalliset kuskit,
jotka laskevat menemään tuhatta ja sataa, mutkissa ohitukset ovat tavallisia.
Tämmöiset turistit jotka pysähtelevät ihailemaan maisemia ja ajelevat ajan
kanssa, ovat helisemässä.
Mutta syyspäivä oli kaunis, ja niin tultiin Jaakkiman entisen
kirkon kohdalle. Komia on ollut kirkko, rauniotkin ovat vaikuttavat. Lahdenpohja on tässä, tie kääntyy hiukan
takakäteen ja alamäkeen.
Olemme kaupungissa. Täällä on paljon jäljellä suomen ajalta
rakennuksia, kauppa- ja ravintolarakennus keskustassa. Kauppataajaman
ulkopuolella ovat ns. ”hrutsevkat”, taajamallinen venäläisiä kerrostaloja omana
alueenaan.
Mutta mikä ihastuttava tori!
Kortteleiden välissä on veistetyt pylväät, joiden välistä
tullaan venäläisittäin katettujen kojujen ja kauppiaiden telttojen alueelle.
Vanhimmat torikojut ovat vielä jäljellä, huonokuntoisina jo tosin, ilmeisesti
liittyen vanhaan kauppahallirakennukseen. Mielestäni ne olisivat säilyttämisen
arvoisia, mutta ehkä se on jo myöhäistä.
Hyvää tavaraa ovat
mummot tuoneet myytäväksi kasvimaalta, lisäksi tietysti ammattikauppiaiden
tavaravalikoima.
Etsimme ruokapaikkaa, ja sellainen löytyykin.
Venäjällähän on jo tuttua se, että mitä arveluttavimman
näköisen rakennuksen sisälle kun uskaltautuu menemään huonohkosta kapeasta
ovesta, onkin yllätys se, että sisätilat ovat siistiksi remontoidut, on kivat
kalusteet jne. Niin kävi nytkin, saatiin oivalliset kuumat borssit, ja
jytävideo jyskytti ruokailuun tahtia.
Jatkettiin kaupungilla kävelyä. On sanottava rehellisesti,
että sana ”kaupunki” tuntuu hieman yliampuvalta. Mieluummin käyttäisin sanaa
kauppala, jos sellaisia olisi vielä olemassa. No, täällä on. Puistokujanne on
kaunis, tietyllä tavalla villiintyneen tuntuinen, puut varjostavat
pensasistutuksia ja on kuin kävelisi tunnelissa. Kujan päässä on kivinen
kansakoulu ja kadun varrella sairaala. Muut kadut ovet suomalaisittain kapeita
omakotitaloineen molemmin puolin katua.
Kun tullaan rantaan, on siellä Lahdenpohjan elinkeinojen
sydän; tehdas joka valmistaa huonekaluja Ruotsin vientiin, menekki on hyvä.
Rantatorin reunalla on kaksi, oikeastaan kolme hotellia,
Annika on uusin, ja Karlen joka on entinen rautatieaseman rakennus, on täysin
sisältä remontoitu hotelliksi. Lisäksi sivummalla on Vihreä Hotelli.
Täällä, ja firmaan liittyvissä majoitusrivitaloissa
majoittuu paljon suomalaisia metsätyönjohtajia ja muuta ammattiväkeä. Ei
kuitenkaan niin paljon, ettei meille löytyisi sijaa majatalossa, saamme siis
kaksi kahden hengen huonetta uudesta Annikasta. Hinta henkilöltä 20 euroa, ynnä
satanen autopaikasta. Varsin kohtuullista. Huoneissa on uutta, kaunista ja
siistiä. Majoitus maksetaan ja avaimet saadaan Karlenista, toiselta puolen
toria. Annikan alakerrassa on ravintola, jossa istumme iltaa, aivan rauhassa
omalla porukalla, täkäläiset eivät ole tänään liikkeellä.
Aamupalasta oli kyllä puhetta, mutta aamulla ei sitä ole.
Pyynnöstä paikalla liikuskeleva naishenkilö kuitenkin tuo leivänpalat,
voinpalasen ja kahvia. Tyydymme näihin ja käymme kaupoista ostelemasta eväitä
paluumatkaa varten. Katsellaan toria, kangaskauppa löytyy, ja erittäin hyvin
varustettu rakennustarvikeliike. Näkee, että remontti ja rakennustarvikkeille
on menekkiä.
Matkalla on kaunis
kylä, Miinala. Aitauksessa laiduntaa kymmenkunta lehmää joita lypsylle
noutamaan hiljalleen kerääntyy kyläläisiä. Jutellaan, availlaan porttia. Elikot
eivät olekaan halukkaita lähtemään kotia kohti. Pyydän saada ottaa valokuvan,
emännät estelevät, eihän nyt näissä vaatteissa. Karjasta saan ottaa kuvia.
Sanon lehmille: ”Ulybka, pazalusta”. Otettuani kuvat lähteekin karja
köntystelemään tielle, ja kukin kääntyy omia aikojaan kotipolulle, väki
kuljeksii perässä rupatellen.